Nimetön

Kymmenen tuhatta asiaa tahtosi mukaan
sinä toivoit.
Kamforin tuoksu tuo meille unen
sateesta raikkailla kaduilla,
ensimmäisen sateen vuosisatoihin.
Taivun kuun raskauden alla
sinä käännät selkäsi
näen vain sinun lipuvan kauemmas
jos tuulemme haluavat kuljettaa meidät tänne nyt
anna minun sitten suudella niitä iloiten
olen avoin mutta sinä vaivut pimeään
en näe muuta kuin selkäsi
suljetut silmäluomesi,
kiinni puristetut huulesi
hymyn etäisen maun silmissäsi
joka ei ole tarkoitettu minulle
vaivun tyhjyyteen sinä vaivut
kaukaisiin uniin
niin kuin jumalia sinuakin tulee ihailla vain kauaa
mahdottomuus päästä läpi sieluusi nyt
toive jonka kuulen äänessäsi että minä olisin muualla

ja satutan satutan satutan itseäni omilla kivilläni
missä ovat ne kyyhkyset jotka veivät pois toivon
jota luulin minulla olevan
voi tuokaa se minulle takaisin
rukoukseni ovat roskaa,
on liian pitkä matka valoon

Voi vapauttakaa käteni
että voin syleillä itkumuuria
sylini on täynnä tyhjiä kirjeitä
tämä hiljaisuus musertaa minut, en voi
en voi puhua koska sanani ovat pelkkää rumuutta
ne rikkoisivat meitä vain enemmän

Viisauden joki, myötätunnon meri,
puhdistakaa suruni minusta
päästäkää vapaaksi sydämeni
antakaa minulle ääni kullasta
sanat totuudesta
tahdonvoima armosta
olemus rakkaudesta
antakaa minun antaa pois myrskyni,
pelkoni, katkeruuteni, kädet jotka kurottavat
tehkää tilaa sille mistä en tiedä mitään
mutta sen on pakko olla parempaa kuin tämä

2010


***
Kirjoitin tämän runon yhtenä elämäni hirveimpänä hetkenä, eräänä yönä Shanghaissa. Se on aika kliseinen, ja kliseisyyttä yritän yleensä välttää, mutta siinä on jotain sellaista eeppistä tai jotain minkä vuoksi se ehkä ansaitsee nähdä päivänvalon.